Mahtavat viikingit ovat aina herättäneet ihmisten intohimoista huomiota halki aikojen. Heidät tunnetaan rohkeista ryöstöretkistään, valtavista laivoistaan ja kulttuuri-identiteetistään, joka resonoi vielä vuosisatoja myöhemmin.
Ymmärtääksemme todella näiden hurjien sotureiden nousun ja vaikutusvallan syitä, on tärkeää tarkastella sen aikakauden historiaa ja elämäntapaa, jolloin he ryöstelivät ulkomailla ja valloittivat maalla.
Tutkimalla viikinkien alkuperän historiaa, heidän kulttuuriaan, uskontoaan, merenkulkutaktiikoitaan ja taisteluitaan, pystymme paremmin ymmärtämään, kuinka järkkymättömästä kansasta tuli pysäyttämätön voima.
Tässä artikkelissa tutkimme, kuinka nämä urheat viikingit muokkasivat Eurooppaa rauhan ja sodan aikoina, noin vuosien 793 ja 1066 välillä.
Noin vuodesta 800 aina 1000-luvulle asti suuri määrä skandinaaveja lähti kotimaistaan etsimään onneaan muualta. Nämä merisoturit, jotka tunnetaan yhteisnimellä viikingit tai pohjoisen miehet (Norsemen), aloittivat hyökkäämällä rannikkokohteisiin, erityisesti puolustamattomiin luostareihin Brittiläisillä saarilla.
Seuraavien kolmen vuosisadan aikana viikingit jättäisivät jälkensä merirosvoina, ryöstäjinä, kauppiaina ja uudisasukkaina.
He löytäisivät Amerikan kauan ennen Kristoffer Kolumbusta ja päätyisivät idässä aina Venäjän ääriin saakka.
Viikinkien alkuperä
Vaikka näille ihmisille annetaan usein villien status, jotka hyökkäävät sivistyneempien kansakuntien kimppuun etsien aarteita ja naisia, viikinkikansan motivaatiot ja kulttuuri ovat paljon moninaisempia. Nämä ryöstäjät edistivät myös monia muutoksia koko alueella, taloudesta sodankäyntiin.
Tarkat syyt, jotka saivat viikingit lähtemään kotimaastaan, ovat epävarmoja. Jotkut ovat ehdottaneet, että se johtui kotimaan ylikansoituksesta, mutta varhaiset viikingit etsivät rikkauksia, eivät maata. Kahdeksannella vuosisadalla jKr. Eurooppa vaurastui, mikä ruokki kauppakeskusten kasvua, kuten Dorestad ja Quentovic mantereella sekä Hamwic (nykyinen Southampton), Lontoo, Ipswich ja York Englannissa. Skandinaaviset turkikset olivat erittäin kysyttyjä uusilla markkinoilla. Eurooppalaisten kanssa käydyn kaupan ansiosta skandinaavit löysivät uusia navigointiteknologioita, kasvavaa vaurautta ja niihin liittyviä sisäisiä konflikteja Euroopan kuningaskuntien välillä. Viikinkien edeltäjät – Itämerellä kauppalaivoja metsästävät merirosvot – käyttäisivät tätä tietoa laajentaakseen onnenetsintätoimintaansa Pohjanmerelle ja sen yli.
Mistä viikingit ovat kotoisin?
Toisin kuin jotkut suositut käsitykset viikingeistä, he eivät muodostaneet yhteisen syntyperän tai isänmaallisuuden sitomaa ”rotua”. Useimmat viikingit, joiden toiminta tunnetaan parhaiten, olivat kotoisin alueilta, jotka tunnetaan nykyään Tanskan, Norjan ja Ruotsin nimillä, vaikka historialliset arkistot mainitsevat myös suomalaisia, virolaisia ja saamelaisia viikinkejä. Heidän yhteinen piirteensä oli se, että he tulivat vieraasta maasta, he eivät olleet paikallisessa mielessä ”sivistyneitä” ja, mikä tärkeintä, he eivät olleet kristittyjä.
Viikinkiaika
Monet historioitsijat yhdistävät termin “viikinki” yleisesti skandinaaviseen termiin “vikingr“, joka tarkoittaa “merirosvoa”, mutta tämä termi viittaa merentakaisiin retkiin ja skandinaavit käyttivät sitä verbinä kuvaamaan aikoja, jolloin miesten oli tapana lähteä “viikinkiretkelle kesällä”. Vaikka monet uskovat, että näihin retkiin kuului luostarien ja rannikkokaupunkien ryöstelyä, monet retket olivat todellisuudessa kaupankäyntiä ja palkkasotilaaksi värväytymistä ulkomaille.
Viikinkiaika viittaa yleensä ajanjaksoon vuodesta 800, muutama vuosi ensimmäisen kirjatun ryöstöretken jälkeen, aina 1050-luvulle asti, muutama vuosi ennen Englannin normannivalloitusta vuonna 1066. Tänä aikana skandinaavien vaikutuspiiri laajeni Pohjois-Euroopan jokaiseen kolkkaan, ja monet muut kansat kohtasivat viikinkejä ryöstelemässä rannikoillaan. Kaukaisimmat havainnot viikingeistä tehtiin Bagdadissa, jossa he kävivät kauppaa muun muassa turkiksilla, syöksyhampailla ja hylkeenrasvalla.
Viikinkien ryöstöretki
Eräs viikinkien ryöstöretki Lindisfarnen munkeille, pienelle saarelle Englannin koillisrannikon edustalla, merkitsi viikinkien muuttoliikkeen alkua Skandinaviasta vuonna 793. Tämä paikka oli tunnettu oppimisen luostari, joka oli kuuluisa ympäri mannerta oppineista munkeistaan ja laajasta kirjastostaan.
Tämän ryöstöretken aikana munkkeja tapettiin, heitettiin mereen tai otettiin orjiksi yhdessä kirkon monien aarteiden kanssa, ja itse kirjasto poltettiin maan tasalle. Tämä yksittäinen tapahtuma viitoitti tien sille, miten viikingit nähtäisiin koko viikinkiajan ajan: villeinä sotureina, joilla ei ollut kunnioitusta uskontoa tai oppineisuutta kohtaan.
Vuosina ensimmäisen viikinkien ryöstöretken jälkeen mereltä käsin toimivat vieraat tunkeilijat piirittivät rannikkokyliä, luostareita ja jopa kaupunkeja. Merellisten hyökkäysten yleisyyden vuoksi linnoitusten kehittämisessä otettiin käyttöön linnoitettuja satamia ja merelle päin suunnattuja Kivi-muureja, jotka osoittautuivat erittäin tehokkaiksi puolustuksiksi ryöstöretkien torjumisessa.
Syyt näihin hyökkäyksiin ovat tutkijoiden keskuudessa väittelyn aiheena, vaikka syyt juontavat usein juurensa kristittyjen vainoista ja pakanoiden pakkokasteista, joiden tarkoituksena oli vähentää maataloustuotantoa Skandinavian alueella. Monet paremmin dokumentoidut syyt olisivat voineet kannustaa näitä ihmisiä jättämään kylmät ja ankarat kotinsa etsiäkseen keinoja selviytyä muualla.
Silti, kotimaansa armottomuudesta huolimatta, suurin osa viikingeistä palasi sinne jokaisen kauden lopussa aarteiden, orjien ja tavaroiden kanssa selviytyäkseen taas yhden talven yli.
Viikinkilaiva
Viikinkikulttuurin ytimessä on viikinkilaiva. Nämä poikkeukselliset alukset, erityisesti pitkäalukset, muokkasivat skandinaavisten merenkulkijoiden elämää ja muuttivat Euroopan historian kulkua.
Yli 10 vuosisadan ajan hiotut skandinaavien laivanrakennustaidot synnyttivät suuren valikoiman aluksia, pienistä kalastusveneistä ja vatsakkaista rahtialuksista salamannopeisiin, ryöstöretkiin käytettyihin kuuluisiin pitkäaluksiin, tunnettuun viikinkien drakkariin. Mutta koosta riippumatta useimmat alukset suunniteltiin kapeiksi ja matalasyväyksisiksi, mikä antoi niille erinomaisen mukautumiskyvyn sekä meri- että jokikäyttöön.
Viikinkien laivanrakennus saavutti huippunsa 700-luvulla, kun he keksivät kölin, rakenteellisen palkin, joka ulottuu keulasta perään ja on aluksen päärunkoa alempana. Tämä ominaisuus lisäsi nopeutta ja vakautta sekä esti ei-toivottua sivuttaisliikettä. Köli, yhdessä suuren maston ja purjeen lisäämisen kanssa, mahdollistaisi lopulta pohjoismaalaisten pitkät matkat Pohjois-Atlantin yli. Näitä viikinkilaivoja pidetään nykyään vallankumouksellisina suunnittelultaan ja teknologisena ihmeenä.
Laivanrakennusprosessin aloittamiseksi viikingit hakkasivat kiiloja vastakaadettuihin puihin, kunnes puu halkesi syyn suuntaisesti. Yhteen alukseen saatettiin kaataa jopa 20 suurta tammea. Puu muotoiltiin ja järjestettiin siten, että laudat sopivat täydellisesti yhteen limisaumarakenteessa, limittäen kuin viuhka. Limisaumarakennuksessa ulkokuori tehdään ensin, ja vasta sitten runko asetetaan sisäpuolelle. Alus päällystettiin vedenpitävällä seoksella, joka koostui eläinten karvoista, villasta tai sammaleesta ja oli kyllästetty tervalla, ja se vakautettiin rautaniiteillä. Lopputuloksena oli uskomattoman nopea ja joustava pitkäalus, jota mikään ei voinut saavuttaa.
Miesten soutaessa airoilla, joita täydensi suuri, todennäköisesti villasta valmistettu purje. Greenwichin kuninkaallisten museoiden mukaan, peräsimen sijasta drakkareissa oli peräsin kiinnitettynä perän oikealle puolelle.
900-luvun puoliväliin mennessä ryöstöretket todella kiihtyivät, kun huhu Euroopan siirrettävästä vauraudesta levisi ympäri Skandinavian aluetta. Pohjoismaiset kylät ja yhteisöt kerääntyivät rakentamaan laivoja tarkoituksenaan parantaa elinolojaan ryöstöretkien avulla.
Viikingit kiinnittivät yhtä paljon huomiota taiteeseen kuin käsityöhön. Viikinkilaivat oli yleensä koristeltu keulaan veistetyillä lohikäärmeen päillä, joiden uskottiin karkottavan pahoja henkiä.
Lohikäärmeen pää yhdistettynä suureen neliönmuotoiseen punaraitaiseen purjeeseen muodostui viikinkien tavaramerkiksi. Tämä näky pelotti eurooppalaisia kolmen vuosisadan ajan.
Retkikunnat Uuteen maailmaan
Viikingit perustivat siirtokuntia Grönlannin länsirannikolle 900-luvulla. Viikinkisaagat kertovat matkoista, joita he tekivät näistä Grönlannin siirtokunnista kohti Uutta maailmaa. Niissä mainitaan paikkoja nimeltä “Helluland” (jonka uskotaan olevan Baffinin saari), “Markland” (jonka uskotaan olevan Labrador) ja “Vinland” (salaperäisempi paikka, jonka jotkut arkeologit uskovat olevan Newfoundland).
Tällä hetkellä ainoa vahvistettu viikinkien asuinpaikka Uudessa maailmassa sijaitsee L’Anse aux Meadowsissa, Newfoundlandin pohjoiskärjessä. Tätä kohdetta kaivettiin 1960-luvulla. Lisäksi on olemassa kolme mahdollista viikinkien asuinpaikkaa, joita arkeologit ovat hiljattain tutkineet Kanadassa. Kaksi mahdollisista kohteista sijaitsee Newfoundlandissa, kun taas kolmas on Baffinin saarella Kanadan arktisella alueella.
Yksi mahdollinen viikinkien asuinpaikka sijaitsee Point Roseessa, Newfoundlandin eteläosassa; paikalta arkeologit löysivät suorautaa sulattavan uunin turverakenteen läheltä.
Toinen mahdollinen viikinkien asuinpaikka sijaitsee Sop’s Armissa Newfoundlandissa, ja se sisältää sarjan “ansoja”, joita uskotaan käytetyn suurten eläinten, kuten peurojen, pyydystämiseen. Nämä ansat on järjestetty suoraan linjaan, ja arkeologit uskovat, että viikingit saattoivat ajaa eläimiä kohti näitä ansoja, joissa ne voitiin pyydystää ja tappaa.
Kolmas mahdollinen viikinkien asuinpaikka sijaitsee Nanookissa Baffinin saarella; tutkijat löysivät esineitä, joita on voitu käyttää metallin tuotannossa, sekä jäänteitä rakenteesta, jonka viikingit olisivat rakentaneet.
Viikinkien hyökkäys
Viikinkien hyökkäys Pariisiin
Viikinkiarmeijat pysyivät aktiivisina Euroopan mantereella koko 800-luvun ajan, ryöstäen raa’asti Nantesin vuonna 842 ja hyökäten jopa Pariisiin, Limogesiin, Orléansiin, Toursiin ja Nîmesiin asti.
Vuonna 844 viikingit hyökkäsivät Sevillaan (jota arabit tuolloin hallitsivat); vuonna 859 he ryöstivät Pisan, mutta arabilaivasto iski heidän kimppuunsa heidän palatessaan pohjoiseen.
Vuonna 911 Länsi-Frankian kuningas myönsi Rouen ja ympäröivän alueen sopimuksella viikinkipäällikölle nimeltä Rollo vastineeksi siitä, että tämä estäisi muiden ryöstäjien pääsyn Seine-joelle. Tätä Pohjois-Ranskan aluetta kutsutaan nykyään Normandiaksi eli “pohjoisten miesten maaksi”. ”
900-luvulla skandinaavit (erityisesti norjalaiset) alkoivat asuttaa Islantia, Pohjois-Atlantin saarta, jonne kukaan ei ollut vielä asettunut suurin joukoin. 900-luvun loppupuolella jotkut viikingit (mukaan lukien kuuluisa Eerik Punainen) asettuivat vielä kauemmas länteen, Grönlantiin.
Myöhempien islantilaisten tarinoiden mukaan jotkut ensimmäisistä viikinkisiirtolaisista, jotka asettuivat Grönlantiin (mukaan lukien viikinkisankari
Leif Eriksson, Eerik Punaisen poika), olisivat olleet ensimmäisiä eurooppalaisia, jotka löysivät ja tutkivat Pohjois-Amerikan. He kutsuivat maihinnousupaikkaansa Vinlandiksi (viinimaa) ja rakensivat tilapäisen asutuksen L’Anse aux Meadowsiin, nykyiseen Newfoundlandiin. Tämän lisäksi on vähän todisteita viikinkien läsnäolosta Uudessa maailmassa, eivätkä he muodostaneet pysyviä siirtokuntia.
Tanskan valta
Harald Sinihampaan, vastikään yhdistyneen, voimakkaan ja kristityn Tanskan kuninkaan, hallintokausi 900-luvun puolivälissä merkitsi toisen viikinkiajan alkua.
Laajamittaiset ryöstöretket, joita usein järjestivät kuninkaalliset päälliköt, iskivät Euroopan ja erityisesti Englannin rannikoille, missä Alfred Suuren jälkeläisten kuninkaiden suku oli rappeutumassa.
Haraldin kapinallinen poika, Sven Haaraparta, johti viikinkien ryöstöretkiä Englantiin vuodesta 991 alkaen ja valloitti koko kuningaskunnan vuonna 1013, ajaen kuningas Ethelredin maanpakoon. Sven kuoli seuraavana vuonna jättäen poikansa Knuutin (tai Canuten) hallitsemaan Pohjanmeren yli ulottuvaa skandinaavista imperiumia (johon kuuluivat Englanti, Tanska ja Norja).
Knuutin kuoleman jälkeen hänen kaksi poikaansa seurasivat häntä, mutta molemmat olivat kuolleet vuoteen 1042 mennessä, ja Edvard Tunnustaja, edellisen (ei-tanskalaisen) kuninkaan poika, palasi maanpaosta ja voitti Englannin valtaistuimen takaisin tanskalaisilta. Hänen kuoltuaan (ilman perillisiä) vuonna 1066, Harold Godwinesson, Edvardin vaikutusvaltaisimman aatelisen poika, vaati valtaistuinta itselleen.
Haroldin armeija onnistui voittamaan viimeisen suuren viikinkikuninkaan – Norjan Harald Ankara-kuningas – johtaman hyökkäyksen Stamford Bridgellä lähellä Yorkia, mutta kaatui Normandian herttua Vilhelmin (joka oli itse Ranskan pohjoisosien skandinaavisten siirtolaisten jälkeläinen) käsissä muutamaa viikkoa myöhemmin. Vilhelm kruunattiin Englannin kuninkaaksi joulupäivänä 1066, ja hän onnistui säilyttämään kruunun muilta tanskalaisilta haastajilta.
Viikinkiajan loppu
Vuoden 1066 tapahtumat Englannissa merkitsivät käytännössä viikinkiajan loppua. Siihen aikaan kaikki skandinaaviset kuningaskunnat olivat kristittyjä, ja se, mitä viikinkien “kulttuurista” oli jäljellä, sulautui kristityn Euroopan kulttuuriin. Nykyään merkkejä viikinkien perinnöstä löytyy erityisesti skandinaavisista paikannimistä ja sanastosta niillä alueilla, joille he asettuivat, erityisesti Pohjois-Englannissa, Skotlannissa ja Venäjällä. Islannissa viikingit jättivät jälkeensä rikkaan kirjallisuuden, islantilaiset saagat, joissa he juhlistivat loistavan menneisyytensä suurimpia voittoja.
Viikinkimyytti
Monet nykyaikaiset käsitykset viikingeistä ovat saaneet alkunsa katolisesta propagandasta. Useiden kristillisten laitosten ryöstelyn sekä lukemattomien pyhäinjäännösten ja aarteiden menetyksen jälkeen katolinen kirkko pyrki epäinhimillistämään heidät. Kuningatar Viktorian hallintakauteen saakka Isossa-Britanniassa viikingit kuvattiin edelleen väkivaltaisena ja barbaarisena kansana. 1800- ja 1900-lukujen aikana käsitykset muuttuivat siinä määrin, että viikingit alettiin glorifioida jaloina villeinä, joilla oli sarvikypärät, ylpeä kulttuuri ja pelätty taistelutaito.
Mitä tulee näiden virheellisten käsitysten luomiin suosituimpiin viikinkimyytteihin, historian perusteella on todistettu, että seuraavat väitteet ovat selvästi vääriä:
- Viikingit käyttivät sarvikypäriä. Viikingit käyttivät perinteisesti pää paljaana tai heillä oli yksinkertaisia nahka- ja metallirunkoisia kypäriä, joissa oli toisinaan kasvosuojus. Ajatus sarvikypäristä syntyi viikinkiajan uudelleenarvioinnin myötä Viktorian hallintakaudella.
- He olivat likaisia ja huolimattomia arkeologien löytäessä säännöllisesti jälkiä kammoista, lusikoista ja muista hoitovälineistä, jotka osoittavat viikinkien olleen erittäin sitoutuneita henkilökohtaisen hygienian ylläpitämiseen.
Vaikka elinolosuhteet Skandinavian alueilla olivat varmasti ankarat ja vaikeat, monet viikingit kärsivät resurssien niukkuudesta ja ihmiset asettuivat asumaan suurten etäisyyksien päähän ilman todellista yhtenäistä johtoa. Viikinkiajalla skandinaavit osasivat vakiinnuttaa asemansa paremmin ulkomaailmassa ja luoda maineen, joka ulottui pelkkää barbaarisuutta pidemmälle. Vaikka joitakin viikinkejä motivoi rikkauden jano, monet etsivät rauhanomaisempia taloudellisia suhteita ympäröiviin kansoihin.
Kuten Forte et al. ovat kirjoittaneet, viikinkiaika ei päättynyt dramaattisesti. Kirjoittajat väittävät, että skandinaaviset kuningaskunnat akkulturoituivat hitaasti ja integroituivat “laajempaan eurooppalaisen kristikunnan poliittiseen elimeen”.
